Median uskottavuuskriisi

Onko media nukahtanut?

Onko media unohtanut tehtävänsä?

Vapaan median tulisi olla puoleeton ja riippumaton tiedottaja ja kansan sivistäjä, ylimmän päätäntävallan vahtija, yhteiskunnan ilmiöiden kommentoija ja tutkija.

On hämmästyttävää, kuinka vähäinen median kiinnostus on Suomessa tietoisesti aiheutetetun Suomenlahden-Saaristomeren ympäristökatastrofin syiden ja seurausten analysointiin sekä vastuuhenkilöiden etsimiseen.

Suoraa yhteyttä ilmastonmuutokseen ja siihen liittyvää uhkaavaa noidankehää ei olla vielä kunnolla laajasti ymmärretty. Ei välitetä riittävästi siitä, että Suomi ottaa parhaillaan suurta riskiä meren tilan mahdollisesta nopeasta huononemisesta.

Media - pantteri vai papukaija?

Ympäristön ja myös meriympäristön huonosta tilasta uutisoidaan usein, mutta monien median edustajien tavaksi on tullut toistella valtaapitävien vastauksia ilman analyysiä, jatkokysymyksiä ja kritiikkiä.

Meriympäristön tilaan liittyvä uutisointi marginalisoituu usein pelkäksi sinileväongelmasta raportoinniksi, jossa ei huomioida ympäristökatastrofin laajamittaisia seurauksia ympäristölle luonnon monimuotoisuudelle, taloudelle ja ihmiselle.

Jääkö media jo toiseksi rutinoituneelle edunvalvonnalle?

Tarkoituksellinen vaikeneminen, poliittinen väistely ja vuosikymmenten aikana esitetyt toteuttamattomat aikomukset eivät näytä hälyttävän kovinkaan monia median edustajia.

Puolitotuudet, näennäistieto, katteettomat aikomukset, yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen ja suoranaiset valeet jäävät liian usein vaille vastalauseita ja systemaattista kritiittistä analyysiä.

Onko media mukana tekemässä merestä välinpitämättömän ja yleistävän ympäristöpolitiikan panttivankia?

Liikaravinnesaastuttajien ja heidän edunvalvontansa toiminnan tehokkaan tutkimisen sijasta mediassa on alettu toistaa enenevässä määrin kansalaisten kulutusvalintoja syyllistäviä mielipiteitä.

Osalta johtavista ympäristöpoliitikoista näyttää menevän sekaisin ilmasto- ja vesistöpäästöjen erilaiset mekanismit. Kaikkia mielipiteitä ei kannata toistaa ennen niiden tarkempaa analysointia.

Yksi kansalaisia syyllistävä ajatus liittyy lihan syönnin oikeutukseen. Mielipiteitä esitetään tyyliin "syökää vähemmän lihaa, niin meri pelastuu". Ei pelastu. Ei pelastu ainakaan vuosikymmeniin.

Itämeri ei ole päästöjen sekoituspytty, jonka yksilö kokee keskimääräisenä

Yksilö kokee oman lähiympäristönsä tilan

Ravinteilla liattujen jokien merkitys merelle on suunnilleen sama kuin savupiippujen merkitys ilmastolle.

Moni elää jokisuistojen läheisyydessä, mutta harva savupiipun päässä. Kaikkia kuitenkin varmasti kiinnostaa ensisijaisesti se mitä muualta kulkeutuu omaan lähiympäristöön ja toissijaisesti myös se, mitä oman ympäristön päästöhaitoista siirtyy yhteiseksi ongelmaksi.

Lihan syönti on arvovalinta. Lihan syönnillä on tällä hetkellä suoria ja merkittäviä negatiivisia ympäristövaikutuksia sekä vesiin että ilmastoon. Tämä arvovalinta ei kuitenkaan voi mitenkään vapauttaa lihan tai eläinrehun tuottajaa vastuusta suojella tehokkaasti ympäristöä tai siirtää vastuuta ympäristöpäästöistä yksittäiselle kuluttajalle.

Yksittäiset kansalaiset eivät voi mitenkään kontrolloida eri toimijoiden tai tuottajien vientitoimintaa ja sen seurauksena syntyviä päästöjä, vaikka lopettaisivat lihansyönnin tai tekisivät mitä tahansa muita henkilötason valintoja. Yksittäinen kansalainen ei voi myöskään kontrolloida muiden kansalaisten tekemiä arvovalintoja, vaikka toimisi itse kuinka esimerkillisesti.

Yksittäiset kansalaiset eivät myöskään voi kontrolloida mitä toimijoita tai tuotantoa on ja päästöjä syntyy omassa lähiympäristössä sijaitsevan joen tai muun vesistön varrella.

Olisi hienoa, jos kaikki median edustajat ymmärtäisivät, että vesistöpäästöjen vähentämiseen pitää tarttua siellä missä ne syntyvät. On asetettava päästörajat ja käytettävä tehokaita keinoja.
Periaate on aivan sama kuin ilmastopäästöjen rajoittamisessa.

Meriympäristön huono kunto ja paikalliset ongelmat eivät ratkea ilman päästöjen merkittävää rajoittamista ja kunnostustoimia. Pelkkä päästövähennys ei enää riitä.

Puolustaako media yksilöä, kun perustuslakia ei noudateta?

Median vaietessa, keskittyessä epäolennaisuuksiin tai hyväksyessä löysät selitykset liian usein ja liian helpolla, ympäristö ja liikaravinnesaasteista pahiten kärsivät kansalaiset jäävät vaille puolustajaa.

Pilatusta ympäristöstään kärsivä yksilö on todella yksin vastassaan rutinoituneet poliitikot ja miljoonabudjeteilla toimivat organisaatiot, joiden toimintaa tukevat juristit ja mediakonsultit. Jättääkö myös vapaa media pulassa olevan kansalaisen täysin yksin?

Onko niin, että ympäristön tilaan, ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen ja miljoonien ihmisten elämään suoraan tai välillisesti vaikuttava ongelma unohdetaan pikkuongelmien marginaaliin ja siihen aletaan suhtautua kuin johonkin pakollisesti hyväksyttävään kiusaan?

Liikaravinnesaastuttajien etuja suojelevat poliitikot ja muut liikaravinnesaastuttajien edunvalvojat ovat kehittäneet useiden vuosikymmenten aikana tarkoitushakuisen tavan puhua ympäristökatastrofista pyrkien puhumaan yleisellä tasolla ja monimutkaistamaan yksinkertaisia asioita, voidakseen välttää omaa vastuutaan siitä mistä ovat todellisessa vastuussa.

Koska ympäristökatastrofin syyt ja seuraukset ovat olleet pitkään tiedossa, on ilmeistä, että poliittinen päätöksenteko ja sitä perusteleva puhetapa on ollut keskeisenä tekijänä sen synnyttämisessä. Sotku on aiheutettu savuverhon suojissa.

Voidaan kysyä, onko median kiinnostus ollut riittävä kansalaisten ja ympäristön puolustamisessa? Onko ikävien asioiden vain annettu tapahtua, vaikka parempia vaihtoehtoja on ollut?

Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että Suomessa noudatetaan edelleen osin vesilakia vuodelta 1961 ja jokivesiä liataan käsittelemättömillä ihmisulosteilla samaan tapaan kuin kehitysmaissa?

Kansalaiset eivät halua likaisia vesiä eikä likaista merta. Sen ovat monet kyselyt osoittaneet.

Jos perustuslaki kieltää ympäristön pilaamisen, eikö laajan ympäristökatastrofin pitäisi herättää median edustajat selvittämään vastuullisten päättäjien teot ja tekemättä jättämiset?

Kiinnostaako ympäristökatastrofi tutkivaa journalismia?

Poliittinen puhetapa antaa hyvät lähtökohdat tutkivalle journalismille, joka on toiminut muilta osin  Suomessa erittäin hyvin. Vuosikymmenten aikana tehty ympäristörikos ei ole voinut syntyä jälkiä jättämättä.

Itämeren suojeluun liittyviä poliitikkojen ja muiden päättäjien haastatteluja löytynee eri lehtien ja televisiokanavien arkistoista jo tuhansittain halukkaiden tutkijoiden analysoitaviksi.

Median edustajat voivat halutessaan helposti palauttaa uskottavuutensa tutkimalla päättäjien ja liikaravinnesaastepäästäjien edunvalvojien sanomisia ja tekoja sekä tehtyjä päätöksiä ja niiden aikataulua viime vuosikymmenten aikana.

Kansalaisille olisi varsin valaisevaa ymmärtää eri ministerien, kansanedustajien ja puolueiden edustajien sanomiset ja teot asiassa.

Alkaisiko olla aika saattaa vastuuhenkilöt todelliseen vastuuseen - vähintään julkisuudessa?

Mitä SINÄ, hyvä lukijani, voit tehdä?

1) Voit lähettää linkin blogiini tuntemallesi median edustajalle ja pyytää hänen näkemystään mielipiteisiini

2) Voit haastaa median edustajan yllä esittämilläni kysymyksillä

3) Voit kertoa, että median uskottavuus on helppo palauttaa, mutta se on tehtävä nyt heti. Vaalit lähestyvät.

Toivottavasti median edustajat tarttuvat asiaan.

Puhtaan meren arvo on unohtumassa. Nuoret eivät ole koskaan nähneet puhdasta suomalaista merivettä. 

Jos olet nuori: Kuvittele millainen on puhdas meri ja toimi, että saat vielä nähdä sen.

Jos olet vanha: Toimi ennen kuin itse unohdat. Toimi nyt.

Lähivedet puhdistuvat nopeasti, jos todellisiin toimenpiteisiin lopultakin ryhdytään.